Vastaus Norjan terrori-iskuun

Välittömästi Norjan pommi-iskun jälkeen syyttävä sormi osoitti radikaalin islamin suuntaan. Verilöylyn laajuuden ja vahvasti epäiltyjen tekijöiden nyt selvittyä huomataankin oikean osoitteen ehkä löytyvän äärioikeiston - “white power” -liikehdinnän suunnalta. Se, kuinka organisoidusta, laajasta tai suunnitelmallisesta poliittisesta aktiviteetista on kyse, selvinnee myöhemmin. Toki kyse voi olla yksittäisestä psyko-/sosiopaatistakin, mutta tiettyä kasvualustaa tämäkin vaatinee.

Itse näen olennaisena perussyynä Norjan kaltaisiin väkivaltaisiin purkauksiin yksilö- tai ryhmätasolla koetun epätoivon vaikuttamismahdollisuuksien suhteen – umpikuja pyritään avaamaan näyttävällä varman mediahuomion aikaansaavalla teolla. Puoli vuosisataa sitten äärivasemmistolaiset ryhmät mm Saksassa ja Italiassa näkivät terroritekojen olevan ainoa keino vallitsevan – oletetun tai jopa perustellusti koetun – valtioterrorin murtamiseksi. Sittemmin tilannetta on kumouksellisissa piireissä ehkä analysoitu uudelleen ja päätelty väkivallattoman poliittisen vaikuttamisen olevan hyväksyttävämpi ja tuloksellisempi tapa. Nykypäivänä radikaalin islamin liepeillä terroriteot vielä nauttivat suosiota hyväksyttävänä strategiana.

Yhdysvalloissa Norjan pommia muistuttavan Oklahoman jälkeen uskonnolliset fundamentalistit ovat kyenneet toistaiseksi vain pienimuotoisiin iskuihin demokraatteja tai aborttiklinikoita vastaan. Voiko syynä ehkä olla se, että sikäläinen äärioikeisto kokee kykenevänsä vaikuttamaan suositun teekutsuliikkeen kautta väkivallattomastikin?

Äärioikeisto on jo vuosia ollut myötätuulessa Pohjoismaissa, Hollanissa, Belgiassa ja keski-Euroopassa, myös Venäjällä ja joissakin Balkanin maissa nationalistiset liikkeet omaavat merkittävää kannatusta. Ilmiöön on vastattu toisaalta marginalisoimalla, eristämällä liikehdintä “normaalin” poliittisen toiminnan ulkopuolelle ja/tai ottamalla liikkeiden esiinnostamia ongelmia ja ajatuksia osaksi perinteisten puolueiden ohjelmia. Mielestäni kummatkin tavat ovat kyseenalaisia. Eristäminen voi kasvattaa äärioikeiston voimaa entisestään aktivistien tiivistäessä rivejään yhtäläisen vihollisen edessä, sopeutuminen puolestaan voi viedä puolestaan koko yhteiskuntaa merkittävästi oikealle – demokraattiset ja suvaitsevat arvot voidaan taktisen yhteiskuntarauhan nimissä uhrata.

Mielestäni kansainvälisellä ja valtiollisella tasolla ainoa mahdollisuus on päättäväisesti vastustaa kaikkia sellaisia fundamentalistisia tai nationalistisia liikkeitä jotka lähtökohtaisesti pyrkivät mm väkivalloin rajoittamaan omien tai muiden yksilöiden ihmisoikeuksia. Saatavilla oleva tieto tulisi analysoida (laatimalla esimerkiksi SWOT), vaihtoehtoiset kehityspolut tulsisi arvioida, tunnistaa ristikkäisetkin intressit (esimerkiksi ylittävätkö taloudelliset intressit kansalaisvapauksin korostamisen) ja tehdä poliittinen päätös haluttavasta visiosta ja sen toteutuksesta. Ja ellei prosessia viedä läpi nopeasti on vaarana tilanneanalyysien väljehtyminen, ilman reaaliaikaista palautetta vastataan helposti väärään kysymykseen/ongelmaan. Samaan lopputulemaan on myös mahdollista päästä ellei vision/tavoitetilan ja yksittäisten toimenpiteiden ketju ole looginen.

Ääriliikkeiden kasvupohjaa ainakin ns länsidemokratioissa on mielestäni mahdollista pienentää edistämällä kansalaisvaikuttamisen kanavia ja paikallisdemokratiaa. Valtiot, EU, puolueet, virkamieseliitti ja jopa kaupunkien johto saatetaan kokea saavuttamattomiksi, hahmottomiksi organisaatioiksi jotka voivat muodostaa sopivan “viholliskuvan” sitä etsiville yksilöille tai ryhmille, koettuihin vallankäytön pesäkkeisiin on helppo projisoida arkielämässä nähtäviä ongelmia. Päätöksenteossa tulisi läheisyysperiaate nostaa keskeiseksi arvoksi ja käytännöksi. Arjen ongelmien käsittely ja pitkälti menevä ratkaisu paikallisilla foorumeilla voi luoda mielekkään yksilö- ja ryhmätasoisen vaikutuskanavan. Internetfoorumit eivät välttämättä tätä ole silloin kuin vain samanmieliset hakevat siellä tukea omille ennakkoluuloilleen – paikallistason erimielisessä ja mielellään “face to face” debatissa saatetaan paremmin päästä uutta luovan dialogin tasolle.

Kun kansainvälisellä/valtiollisella tasolla eri politiikkalohkoja, kuten kehityspolitiikka ja ihmisoikeuspolitiika tai kauppapolitiikka ja globalisaation hallinta, voidaan käsitellä osana turvallisuuspolitiikkaa, niin myös alemmilla tasoilla on kyettävä vastamaan siihen, kuinka taloudellinenturvallisuus, ympäristöturvallisuus ja yhteisöllinen turvallisuus toteutuvat paikallistaolla.

Jälkihuomautus

Mielestäni nykyisin vielä vajaakäyttöiset rauhanrakentamisen metodit olisivat sovellettavissa laajemminkin myös rauhan aikana eikä vain kansainvälisten konfliktien yhteydessä. Aihepiiriä valottavassa artikkelissani Peacemaking – How about solving Conflicts too? esitin mm seuraavia tähän liittyviä periaatteita:

• An approach of active or creative peace-building should be applied to achieve long term solutions

• Dialogue between local stakeholders is the key component in peace-building process as if the parties are willing to discuss the conflict and work toward reaching a holistic resolution the outcome may be sustainable.

• Dialogue should be applied through high, middle-range and grassroots levels horizontally across the lines of division in a society. There should also be no gap of interdependence of coordinated relationships up and down the levels of leadership in a society – the vertical capacity means developing relationships between higher and grassroots levels of leadership.

• To understand the true nature of security issues in each particular context it is necessary to apply also a non-western theoretical framework as the non-western social, political and cultural reality demands maybe different approach – or viewpoint – than normal western practice.

• Creating an environment of lasting peace is the primary goal of peace-building. The main tool can be different creative therapies being used to create peace, within individuals, groups, and societies. Although used primarily to overcome violence, creative peace-building can also be used as a preventative measure to make the foundations of peace stronger, especially when used with children.

• The value of civilians in post-conflict stabilization has become increasingly clear and should be appreciated at the expense of military alternatives.